9.7.2011 Porsangerfjorden - Nordkapp
Vuonolla nukuttikin sitten taas vähän pitempään, ja reissukaveri ehtikin käydä kiertelemässä ihan kyllikseen ympäri vuonoa, ennenkuin meikäläinen suvaitsi kömpiä makuupussista ulos. Eilisilta oli ollut niin hieno, että nukkumaanmeno jäi hieman myöhäiseen. Liikkeelle polkaistiin vasta puolenpäivän kieppeillä. Sää oli aurinkoinen ja lämmin, ja tuntui olevan lämpenevään päin. Alkumatkasta törmäsimme ranskalaiseen veteraanipyöräilijään (60+?), joka sanoi jotain Nordkapin lähellä olevasta tunnelista. Emme ymmärtäneet kielimuurin takaa kuin sen, että hän oli mennyt bussilla ja että aamuyöstä ei olisi liikennettä. Pisti taas vähän jännittämään, Nordkapin tunneli kun tulisi olemaan noin 7 kilometriä pitkä. Lisäksi se kulkee merenpinnan alapuolelta, mikä tarkoittaa alkumatkan jyrkkää alamäkeä, ja loppumatkan täsmälleen yhtä jyrkkää ylämäkeä, merenpinnan tasolta kun tunneliin sukelletaan.
Olimme melko äimistyneitä, kun Jäämeren seudulla alkoi tosissaan puskea hellettä! Ei ollut lämpömittaria, mutta arvelimme molemmat, että yli kahdenkymmenenviiden asteen tässä mentiin. Ei sitä ihan tällaista loppumatkaa odottanut tunkiessaan villapusakkaa ja lämpimiä hanskoja reppuun ja pyörälaukkuihin. Mutta valittamista ei ollut, kuin että kuumahan siinä tuli ja vettäkin oli melko rajallisesti saatavilla, välillä täyteltiin puroista ja muista puhtaanoloisista paikoista. Eteneminen oli kovinkin rankkaa, helpottavaa oli päässä jyskyttävä ajatus, että tänään ollaan perillä, kunhan nyt jaksaa painaa. Jaloissa alkoi tuntumaan jo ikävältä, mutta tsempin ja
relaxantin avulla mentiin. Välillä pysähdyttiin tienreunaan huilaamaan ja katselemaan maisemia, joissa riitti ihmeteltävää:
Alkuillasta saavuttiin tunnelille, mihin pysähdyttiin ruokailemaan. Paikalle osui myös yksinäinen saksalainen matkapyöräilijä, joka oli pyöritse kulkenut kotimaastansa asti, luonnollisesti lauttaa välillä käyttäen. Hänen kanssaan vaihdoimme kokemuksia ja me lähdimme ensimmäisenä kohtaamaan tunnelin haasteen. Kuten ensimmäiselläkin kerralla, sisäänmeno jännitti, mutta hyvät turvavarusteet kyllä pitivät mielen melko rauhallisena: tuskin tässä mitään sen kummempaa kävisi, ehkä joudutaan taluttamaan.
Alusta asti tunnelin ensimmäiset kilometrit olivat jyrkkää (9%) alamäkeä, ja vauhti kiihtyi ihan tolkuttomiin lukemiin. Allekirjoittanut tunnustaa hieman jarrutelleensa, ennenkokematon vauhti tunnelissa sekä havainto siitä, että asfaltti on hieman märkää olivat hieman liikaa. Reissukaveri sanoo nopeusmittarin kohonneen 60km/h tienoille. Alamäen jälkeen alkoikin sitten vastavuoroinen ylämäki, joka nyt ei ainakaan helpompi ollut. Kolme kilometriä jyrkkää ylämäkeä nihkeässä ilmassa hirveät määrät vaatetta päällä olivat kyllä liikaa pyöräiltäväksi, ja iso osa matkasta sujui taluttaen tunnelin kapeassa pyörille tarkoitetussa reunuksessa. Kylttejä jäljellä olevasta matkasta tunnelissa oli 50 metrin välein, mikä lisäsi ylämäen psykologista kestoa(ja v****tusta). Tunnelista ulos selvittiin kuitenkin hyvinkin ehjin nahoin ja vastaavin tunnelmin: "eihän toi nyt ollu mikkää". Turhaan oltiin etukäteen kuumoteltu. Hyvä tuuri meillä oli käynyt sikäli, että autoja ei mennyt kuin kourallinen koko tunnelinohituksen aikana: ruuhka-aikaan tunnelin pyöräileminen olisi kyllä ollut varmasti silkkaa helvettiä jo pelkän metelin takia.
Kello oli jo iltakahdeksan tienoilla tunnelista ulostultaessa, ja Nordkappiin matkaa enää kolmisenkymmentä kilometriä. Saksalainen pyörämies tuli tunnelista ulos riemusta ulvoen kamera kädessä, että "what a great experience man!". Hän ilmoitti leiriytävänsä tälle alueelle, ja jatkavansa huomenissa perille. Me päätimme väsymyksestä huolimatta pusertaa matkan tänään loppuun asti, eikä se 30km kyllä edes pahalta tuntunut lähtökohtaisesti. Emmepä tienneet, minkälaiset ylämäet meitä vielä odottivatkaan. Loppumatka oli jatkuvaa äärimmäisen raskaiden ylämäkien ja käsittämättömien vauhdikkaiden alamäkien vaihtelua aivan uskomattoman jylhissä maisemissa. Väsymykseen yhdistettynä fiilis siellä vuorien keskellä palloillessa oli jokseenkin epätodellinen: "mitähän hemsveettiä minä täällä teen". Suurin osa ylämäistä runnottiin taluttamalla loppuun, ja alamäet kerättiin adrenaliinia minimaalisilla jarrutuksilla.
Viimeisellä tauolla tunsi olevansa niin loppu, että mietittiin jo, pitäisiköhän se jäädä vielä johonkin nukkumaan ja syömään, jotta jaksaa ajaa perille asti. Jalat olivat tunnottomana torttutaikinana ja päässä vispasi väsymyksestä. Pian taukopaikalta lähdettyämme hoksasin horisontissa jonkun korkean rakennelman, jonka päässä oli pallo. Jonkin aikaa siinä päässä pyöri, että "voiko olla, ei se vielä voi olla", kunnes kävi täysin selväksi, että oltiin ihan justiinsa perillä! Polkemiseen tuli "yllätys yllätys" ihan uutta intoa, ja suorastaan iloitellen paukuteltiin viimeiset pari kilometriä menemään yöttömän yön auringon mukavasti paistaessa. Maksettiin turistimaksut portilla ja vääntäydyttiin katsomaan huimaavaa Jäämeren maisemaa Nordkapin pallon luota tuulisessa, mutta pilvettömässä Norjan yöttömässä yössä voitonsikareita poltellen. Reissukaveri siinä puoliunisisissa tunnelmissa vielä totesi hyväksi loppukaneetiksi: "kaikkea sitä pystyyki tekemään, kun vaan viitsii". Niinpä.
Loppuun vielä fiilistelyjä perillä paikan päällä! Kiitos!
Täytyy vielä pyörästä todeta, että yllättävän nautinnolliset pyörämatkat raskaiden kantamuksien kanssa noinkin "tavallisella" ajopelillä pystyy tekemään. Ja hyvin tuntui kestävän käytössä, mitään varsinaisia heikkenemisen merkkejä ei koko reissun aikana tullut havaittua! Pyörä voisi tietenkin olla paljonkin kevyempi, ja pyörän melko ajoasento ei ole mikään maailman miellyttävin tämänkaltaisilla reissuilla. Mutta olen joka tapauksessa positiivisesti yllättynyt siitä, miten Tähtipyörän tarjoama Moxie L 500 minua palveli, ja voin kannustaa pitempiin pyöräreissuihin, vaikkei ihan huippulaatuisia vehkeitä olisikaan! Kiitos vielä tähtipyörälle, reissukaverille ja blogia silmäilleille, pyöräilemisiin!
