8.7.2011 Lakselv-Porsangerfjorden(samalla kohalla kartassa :D) eteneminen noin 100km
Yö rockin pauheessa ja vuoristojoen vierellä sujui yllättävänkin sikeästi uinuen. Näköjään sitä oli jo alkanut tottua telttamajoitukseen. Korvatulpatkin olivat jo ehtineet nousta arvoon arvaamattomaan. Metsässä kun ei koskaan ole ihan hiljaista, ja kaupunkilaisjannua jatkuva rapina ja kahina pitää joskus ikävästikin hereillä. Lakselvista päästiin aamuselle hyvin liikenteeseen pilvisessä ja koleassa säässä kymmenen aikaan. Nordkappiin olisi vielä vajaa 200 km, eikä happoisissa jaloissa ja nuutuneissa päissä ollut ajatuksena porhauttaa määränpäähän tämän päivän aikana. Tänään olisi luvassa myös ensimmäinen tunneli, jonka ajaminen jännitti hieman etukäteen. Netistä oli tullut luettua, että ovat ikäviä paikkoja, kapeat ajolinjat, hirveä meteli, kylmyys ja huono ilma saattaisivat kuulemma olla vaarallinenkin yhdistelmä. Myös keli näytti sadetta lupailevalta, joten epävarmuustekijöistä ei ollut varsinaista puutetta.
Matka eteni kuitenkin jouhevasti ja jo jonkinlaisella rutiinilla. Pyörä toimi edelleen hyvin, mitään varsinaista ajettavuuden heikkenemistä en ollut havainnut sitten pyörän saamisen, eli noin 1300 kilometriä aikaisemmin. Ohjaustangon jatkuva kitinä hieman jännitti välillä. Tangossahan kiinni oli kori, jossa tavaraa noin pari kiloa. Jännä havainto oli se, että reissukaverin kanssa oli muodostunut ilman eri sopimusta ns. "turvaväli" (100m), joka pysyi samana suuren osan päivää, ja vain välillä poljettiin vieretysten. Kun saman tyypin naamaa on katsellut, juttuja kuunnellut ja hikeä haistellut jo 5 päivää nukkuen vielä samassa teltassa, alkaa pienen etäisyyden ottaminen olla ihan tervettä. Taivas pysyi päivän mittaan koko ajan uhkaavan pilvisenä, vain välillä vilautellen sinisenkin sävyjä. Kunnon sadetta saatiin kuitenkin odotella toiseen ruokataukoon asti, jolloin taivas repesikin sitten oikein kunnolla. Onneksi mukaan oli tullut pressu ja lähistöltä löytyi hyvä kallionkolo, johon oli helppo väsätä pieni sateensuoja, jossa sitten melko mukavasti keiteltiin ruoat ja odoteltiin sateen laantumista. Yksi mieleenpainuvimmista kokemuksista sekin.
Sateen lakattua tuli ensimmäinen tunnelin sisäänmenoreikä pian näkyviin kaukana mutkaisten vuoristoteiden päässä. Se pisti hieman tykyttämään. Olisiko ollenkaan tilaa pyöräilijöille? Tuleeko autoja olemaan paljon? Mitä jos happi loppuu ja alkaa hirvittää? Syteen tai saveen, umpikallioon vuorattuun, kilometrin mittaiseen melko tasaiseen tunneliin kuitenkin sukellettiin. Jännitys kyllä kaikkosi lähes samantien, sisällä tuli kyllä hieman kylmä, mutta reunoilla oli ihan tarpeeksi tilaa pyöräillä ja tunneli oli riittävän valaistu. Olimme myös varautuneet vilkkuvin otsa- ja takalampuin sekä turvaliivein, joten hädänpäivääkään ei ollut. Ohimenevät autot aiheuttivat kyllä lähes infernaalisen metelin, onneksi niitä ei montaa ollut. Tunneli meni vauhdikkaan nopeasti, ja ulostullessa tuntui, kuin olisi saunaan tullut, niin iso lämpötilaero oli tunnelin ja ulkoilman välillä. (melekein ainaski).
Päivä alkoi painua illan puolelle, ja kelikin alkoi vaihtua pilvisestä ja sateisesta puolipilviseen. Miellyttävämpään suuntaan siis. Noin sata kilometriä koko päivän aikana poljettuamme osuimme todella komealle vuonolle. Ei tarvinnut kahdesti miettiä, mihin jäätäisiin yöksi. Korkeiden vuorenseinämien keskellä alas solisi pieni vesiputous (vai todella jyrkästi alas virtaava vuoristopuro, tiedä sitten noista :D), joka laski mahtavan koivikon keskellä virtaavaan puroon, jonka lähelle pystytimme teltan. Ei ollut epäilystäkään, etteikö tämä olisi reissun komein yöpymispaikka. Ilta sujui kamppeita kuivatellessa, kuivalihaa nuotiolla käristellessä (HERKKUA!) ja musiikkia kuunnellessa. Tunnelma oli auvoisa, kun sääkin oli melko lämmin ja tyyni, ja aurinkoakin taisi näkyä. Seuraavana päivänä tavoitteena olisikin viimeistellä reissun menomatka, eli saapua Nordkappiin. Googlen kuva vuonosta Toiseen suuntaan
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti