2012 Pyöräkausi käyntiin vastatuulessa!

27.4.2012 Taurila-Pori matka:50km keskinopeus noin 16km/h

Yllätyksekseni huomasin, että opiskelusta tuli sattumien summan kautta 10 päivää vapaata, joten päätin käyttää tilaisuuden hyväksi ja hypätä pyörän selkään. Viime kesänä huhkitun Vaasa-Rovaniemi-reitin täydennykseksi päätin polkea Vaasan seuduilta Etelään päin, tällä kertaa Helsinkiin. Matkaa tulisi yhteensä olemaan noin 400 kilometriä, tavoitteena polkea se neljässä päivässä, perjantaista maanantaihin. Joten, pikakorjaukset pyörän vaihteisiin, jarruihin ja renkaisiin, eikä muuta kuin linja-autolla Vaasan eteläpuolelle. Hyppäsin pois Taurilassa noin kello 5:05 surkeiden yöunien jälkeen, ja matka oli valmis alkamaan koleassa mutta jo valoisassa Satakunnan kevätaamussa.

Heti polkemaan lähdettäessä jokin oli vialla, eikä takarengas päässyt pyörimään yhtään. No, nopeasti selvisi että linja-auton kuljetuksen aikana takarengas oli jotensakin muljahdellut niin, että levyjarrut jarruttivat sen pyörimistä täysillä. Pikalukko auki ja rengas kohdalleen, ja pyörä luisti taas entiseen, tuttuun malliin. Matkanteko oli nihkeää väsymyksen, vastatuulen, huonon sään ja pitkän pitkänmatkapyöräilyn tauon johdosta. Hitaasti ja varmasti lähestyttiin kuitenkin Poria Lappia korkeampien ja puulajistoltaan monimuotoisempien sekä kallioisempien metsien ympäröimänä, noin 15 kilometriä tunnissa. Poriin olisi poljettavaa vain noin 50 km, joten ensimmäinen päivä olisi kevyt, hyvä niin ottaen huomioon edellä mainitut hidasteet.

Ruokailin mukavannäköisen kosken äärellä, ja ehtipä siinä taukoillessa tulla hieman kylmäkin. Varsinaista kevätsäätä saataisiin vielä siis odotella. Kilometrit vastaantulevissa kylteissä vähenivät verkkaisesti korvalappujen soittaessa satunnaista musiikkia. Taakse jäi monta tuhatta hehtaaria peltoa ja monet maalaisomakotitalot. Pian kuitenkin löysin itseni Söörmarkun Teboililta, josta olisi enää niin sanottu seipään heilautus päivän määränpäähän Poriin, jossa yösija odottaisi. Tällä reissulla nukuttaisiin sitten mukavasti ystävällisten ihmisten luona, telttailut saivat jäädä myöhempään ajankohtaan. Tämä helpotti huomattavasti ajamisen raskautta, kun ei telttaa eikä talvimakuupussia tarvinnut mukana kantaa. Selkää ja niskaa alkoi silti juilimaan jo ensimmäisen päivän aikana. Pyöräni ajoasento ja matkapyöräily eivät olleet toisilleen luodut.

Poriin kuitenkin saavuttiin ja illasta keli parantui erinomaiseksi. Kiertelin kaupunkia ja kävin muunmuassa Kirjuriluodossa, missä oli mukavia puistoja ja siltoja. Rättiväsyneenä päivitettiin vuoden ensimmäisen pyöräreissun blogi ja painuttiin toivon mukaan aikaisin nukkumaan. Huomenna lauantaina olisi luvassa 110 kilometrin rykäisy Tampereelle, jossa seuraava yöpyminen. Helsinkiin ehditään vapuksi, no questions about it. Adios!

Hikisesti perillä, kämmenet verillä!

9.7.2011 Porsangerfjorden - Nordkapp

Vuonolla nukuttikin sitten taas vähän pitempään, ja reissukaveri ehtikin käydä kiertelemässä ihan kyllikseen ympäri vuonoa, ennenkuin meikäläinen suvaitsi kömpiä makuupussista ulos. Eilisilta oli ollut niin hieno, että nukkumaanmeno jäi hieman myöhäiseen. Liikkeelle polkaistiin vasta puolenpäivän kieppeillä. Sää oli aurinkoinen ja lämmin, ja tuntui olevan lämpenevään päin. Alkumatkasta törmäsimme ranskalaiseen veteraanipyöräilijään (60+?), joka sanoi jotain Nordkapin lähellä olevasta tunnelista. Emme ymmärtäneet kielimuurin takaa kuin sen, että hän oli mennyt bussilla ja että aamuyöstä ei olisi liikennettä. Pisti taas vähän jännittämään, Nordkapin tunneli kun tulisi olemaan noin 7 kilometriä pitkä. Lisäksi se kulkee merenpinnan alapuolelta, mikä tarkoittaa alkumatkan jyrkkää alamäkeä, ja loppumatkan täsmälleen yhtä jyrkkää ylämäkeä, merenpinnan tasolta kun tunneliin sukelletaan.

Olimme melko äimistyneitä, kun Jäämeren seudulla alkoi tosissaan puskea hellettä! Ei ollut lämpömittaria, mutta arvelimme molemmat, että yli kahdenkymmenenviiden asteen tässä mentiin. Ei sitä ihan tällaista loppumatkaa odottanut tunkiessaan villapusakkaa ja lämpimiä hanskoja reppuun ja pyörälaukkuihin. Mutta valittamista ei ollut, kuin että kuumahan siinä tuli ja vettäkin oli melko rajallisesti saatavilla, välillä täyteltiin puroista ja muista puhtaanoloisista paikoista. Eteneminen oli kovinkin rankkaa, helpottavaa oli päässä jyskyttävä ajatus, että tänään ollaan perillä, kunhan nyt jaksaa painaa. Jaloissa alkoi tuntumaan jo ikävältä, mutta tsempin ja relaxantin avulla mentiin. Välillä pysähdyttiin tienreunaan huilaamaan ja katselemaan maisemia, joissa riitti ihmeteltävää:

Alkuillasta saavuttiin tunnelille, mihin pysähdyttiin ruokailemaan. Paikalle osui myös yksinäinen saksalainen matkapyöräilijä, joka oli pyöritse kulkenut kotimaastansa asti, luonnollisesti lauttaa välillä käyttäen. Hänen kanssaan vaihdoimme kokemuksia ja me lähdimme ensimmäisenä kohtaamaan tunnelin haasteen. Kuten ensimmäiselläkin kerralla, sisäänmeno jännitti, mutta hyvät turvavarusteet kyllä pitivät mielen melko rauhallisena: tuskin tässä mitään sen kummempaa kävisi, ehkä joudutaan taluttamaan.

Alusta asti tunnelin ensimmäiset kilometrit olivat jyrkkää (9%) alamäkeä, ja vauhti kiihtyi ihan tolkuttomiin lukemiin. Allekirjoittanut tunnustaa hieman jarrutelleensa, ennenkokematon vauhti tunnelissa sekä havainto siitä, että asfaltti on hieman märkää olivat hieman liikaa. Reissukaveri sanoo nopeusmittarin kohonneen 60km/h tienoille. Alamäen jälkeen alkoikin sitten vastavuoroinen ylämäki, joka nyt ei ainakaan helpompi ollut. Kolme kilometriä jyrkkää ylämäkeä nihkeässä ilmassa hirveät määrät vaatetta päällä olivat kyllä liikaa pyöräiltäväksi, ja iso osa matkasta sujui taluttaen tunnelin kapeassa pyörille tarkoitetussa reunuksessa. Kylttejä jäljellä olevasta matkasta tunnelissa oli 50 metrin välein, mikä lisäsi ylämäen psykologista kestoa(ja v****tusta). Tunnelista ulos selvittiin kuitenkin hyvinkin ehjin nahoin ja vastaavin tunnelmin: "eihän toi nyt ollu mikkää". Turhaan oltiin etukäteen kuumoteltu. Hyvä tuuri meillä oli käynyt sikäli, että autoja ei mennyt kuin kourallinen koko tunnelinohituksen aikana: ruuhka-aikaan tunnelin pyöräileminen olisi kyllä ollut varmasti silkkaa helvettiä jo pelkän metelin takia.

Kello oli jo iltakahdeksan tienoilla tunnelista ulostultaessa, ja Nordkappiin matkaa enää kolmisenkymmentä kilometriä. Saksalainen pyörämies tuli tunnelista ulos riemusta ulvoen kamera kädessä, että "what a great experience man!". Hän ilmoitti leiriytävänsä tälle alueelle, ja jatkavansa huomenissa perille. Me päätimme väsymyksestä huolimatta pusertaa matkan tänään loppuun asti, eikä se 30km kyllä edes pahalta tuntunut lähtökohtaisesti. Emmepä tienneet, minkälaiset ylämäet meitä vielä odottivatkaan. Loppumatka oli jatkuvaa äärimmäisen raskaiden ylämäkien ja käsittämättömien vauhdikkaiden alamäkien vaihtelua aivan uskomattoman jylhissä maisemissa. Väsymykseen yhdistettynä fiilis siellä vuorien keskellä palloillessa oli jokseenkin epätodellinen: "mitähän hemsveettiä minä täällä teen". Suurin osa ylämäistä runnottiin taluttamalla loppuun, ja alamäet kerättiin adrenaliinia minimaalisilla jarrutuksilla.

Viimeisellä tauolla tunsi olevansa niin loppu, että mietittiin jo, pitäisiköhän se jäädä vielä johonkin nukkumaan ja syömään, jotta jaksaa ajaa perille asti. Jalat olivat tunnottomana torttutaikinana ja päässä vispasi väsymyksestä. Pian taukopaikalta lähdettyämme hoksasin horisontissa jonkun korkean rakennelman, jonka päässä oli pallo. Jonkin aikaa siinä päässä pyöri, että "voiko olla, ei se vielä voi olla", kunnes kävi täysin selväksi, että oltiin ihan justiinsa perillä! Polkemiseen tuli "yllätys yllätys" ihan uutta intoa, ja suorastaan iloitellen paukuteltiin viimeiset pari kilometriä menemään yöttömän yön auringon mukavasti paistaessa. Maksettiin turistimaksut portilla ja vääntäydyttiin katsomaan huimaavaa Jäämeren maisemaa Nordkapin pallon luota tuulisessa, mutta pilvettömässä Norjan yöttömässä yössä voitonsikareita poltellen. Reissukaveri siinä puoliunisisissa tunnelmissa vielä totesi hyväksi loppukaneetiksi: "kaikkea sitä pystyyki tekemään, kun vaan viitsii". Niinpä.




Loppuun vielä fiilistelyjä perillä paikan päällä! Kiitos!

Nordkappi jo polttelee, sade kylmää

8.7.2011 Lakselv-Porsangerfjorden(samalla kohalla kartassa :D) eteneminen noin 100km

Yö rockin pauheessa ja vuoristojoen vierellä sujui yllättävänkin sikeästi uinuen. Näköjään sitä oli jo alkanut tottua telttamajoitukseen. Korvatulpatkin olivat jo ehtineet nousta arvoon arvaamattomaan. Metsässä kun ei koskaan ole ihan hiljaista, ja kaupunkilaisjannua jatkuva rapina ja kahina pitää joskus ikävästikin hereillä. Lakselvista päästiin aamuselle hyvin liikenteeseen pilvisessä ja koleassa säässä kymmenen aikaan. Nordkappiin olisi vielä vajaa 200 km, eikä happoisissa jaloissa ja nuutuneissa päissä ollut ajatuksena porhauttaa määränpäähän tämän päivän aikana. Tänään olisi luvassa myös ensimmäinen tunneli, jonka ajaminen jännitti hieman etukäteen. Netistä oli tullut luettua, että ovat ikäviä paikkoja, kapeat ajolinjat, hirveä meteli, kylmyys ja huono ilma saattaisivat kuulemma olla vaarallinenkin yhdistelmä. Myös keli näytti sadetta lupailevalta, joten epävarmuustekijöistä ei ollut varsinaista puutetta.

Matka eteni kuitenkin jouhevasti ja jo jonkinlaisella rutiinilla. Pyörä toimi edelleen hyvin, mitään varsinaista ajettavuuden heikkenemistä en ollut havainnut sitten pyörän saamisen, eli noin 1300 kilometriä aikaisemmin. Ohjaustangon jatkuva kitinä hieman jännitti välillä. Tangossahan kiinni oli kori, jossa tavaraa noin pari kiloa. Jännä havainto oli se, että reissukaverin kanssa oli muodostunut ilman eri sopimusta ns. "turvaväli" (100m), joka pysyi samana suuren osan päivää, ja vain välillä poljettiin vieretysten. Kun saman tyypin naamaa on katsellut, juttuja kuunnellut ja hikeä haistellut jo 5 päivää nukkuen vielä samassa teltassa, alkaa pienen etäisyyden ottaminen olla ihan tervettä. Taivas pysyi päivän mittaan koko ajan uhkaavan pilvisenä, vain välillä vilautellen sinisenkin sävyjä. Kunnon sadetta saatiin kuitenkin odotella toiseen ruokataukoon asti, jolloin taivas repesikin sitten oikein kunnolla. Onneksi mukaan oli tullut pressu ja lähistöltä löytyi hyvä kallionkolo, johon oli helppo väsätä pieni sateensuoja, jossa sitten melko mukavasti keiteltiin ruoat ja odoteltiin sateen laantumista. Yksi mieleenpainuvimmista kokemuksista sekin.

Sateen lakattua tuli ensimmäinen tunnelin sisäänmenoreikä pian näkyviin kaukana mutkaisten vuoristoteiden päässä. Se pisti hieman tykyttämään. Olisiko ollenkaan tilaa pyöräilijöille? Tuleeko autoja olemaan paljon? Mitä jos happi loppuu ja alkaa hirvittää? Syteen tai saveen, umpikallioon vuorattuun, kilometrin mittaiseen melko tasaiseen tunneliin kuitenkin sukellettiin. Jännitys kyllä kaikkosi lähes samantien, sisällä tuli kyllä hieman kylmä, mutta reunoilla oli ihan tarpeeksi tilaa pyöräillä ja tunneli oli riittävän valaistu. Olimme myös varautuneet vilkkuvin otsa- ja takalampuin sekä turvaliivein, joten hädänpäivääkään ei ollut. Ohimenevät autot aiheuttivat kyllä lähes infernaalisen metelin, onneksi niitä ei montaa ollut. Tunneli meni vauhdikkaan nopeasti, ja ulostullessa tuntui, kuin olisi saunaan tullut, niin iso lämpötilaero oli tunnelin ja ulkoilman välillä. (melekein ainaski).

Päivä alkoi painua illan puolelle, ja kelikin alkoi vaihtua pilvisestä ja sateisesta puolipilviseen. Miellyttävämpään suuntaan siis. Noin sata kilometriä koko päivän aikana poljettuamme osuimme todella komealle vuonolle. Ei tarvinnut kahdesti miettiä, mihin jäätäisiin yöksi. Korkeiden vuorenseinämien keskellä alas solisi pieni vesiputous (vai todella jyrkästi alas virtaava vuoristopuro, tiedä sitten noista :D), joka laski mahtavan koivikon keskellä virtaavaan puroon, jonka lähelle pystytimme teltan. Ei ollut epäilystäkään, etteikö tämä olisi reissun komein yöpymispaikka. Ilta sujui kamppeita kuivatellessa, kuivalihaa nuotiolla käristellessä (HERKKUA!) ja musiikkia kuunnellessa. Tunnelma oli auvoisa, kun sääkin oli melko lämmin ja tyyni, ja aurinkoakin taisi näkyä. Seuraavana päivänä tavoitteena olisikin viimeistellä reissun menomatka, eli saapua Nordkappiin. Googlen kuva vuonosta Toiseen suuntaan

Ulkomaille!!

7.7 2011 KARIGANIEMI-LAKSELV
Päivän eteneminen n. 90km keskinopeus 19 km/h

Lepopäivä meni rennosti saunoen, juoden ja syöden Tenokodilla. Nukkuminen jäi turhan myöhään ja allekirjoittanut lorvi tavoillensa uskollisena (ensimmäistä kertaa reissulla) melkeen puoleenpäivään asti vällyjen väleissä. Sitten lähtövalmistelut, eli syömiset ja muut, tehtiin niin hitaasti kuin suinkin mahdollista, ja vielä neljän aikaan oltiin Karigasniemen Siwan pihassa, kun piti ostaa syömistä matkalle. Ai että tympikö reissukaveria? Hän kun oli herännyt jo yhdeksän aikoihin ja ollut valmis kuin partiopoika.

Norjan puolelle päästyämme tunnelma nousi tietenkin nopeasti, jännä fiilis, että " nyt ollaan ulkomailla" toi uutta mielekkyyttä. Ensimmäinen asutuskeskus olikin ihan uuden näköinen, mieleen jäi komea silta, jossa kävelijöiden kohdalla oli pelkkä ritilä, jonka päällä oli pakko taluttaa pyörää. Maisematkin alkoivat muuttua jylhemmikiksi ja jylhemmiksi, komeita taukopaikkoja, pitkiä ylä- ja alamäkiä sekä vuoristoa. Norjan tiet olivat hieman huonompia pyöräillä kuin Suomessa, merkittävää eroa ei kuitenkaan ollut. Makua sodista saatiin tien varrella olevasta raunioalueesta, jossa ennen toimi iso sotasairaala ynnä muuta. Lisäksi poljimme armeijan harjoitusalueen läpi, jossa kylttien mukaan oli pysähtyminenkin kielletty :)



Päivän päämääränä oli Lakselv noin 100 kilometrin päässä Karigasniemestä. Lakselv oli Merenpinnan tasalla, ja Karigasniemi oli mitä ilmeisimmin reilusti korkeammalla kuin Lakselv, koska tuntui, että välillä matka oli pelkkää alamäkeä, eikä ylämäkiä tullut vastaan ollenkaan. Sehän se on pyöräilijän unelma, kunhan ei tarvitse polkea takaisinpäin...Pyörätien ympärillä alkoi kohota korkeampia vuoristoja ja rosoisia kallioita, ja olo alkoi tuntua kovin pieneltä niiden rinnalla sotkiessa.

Lakselv lähestyi tasaisesti, vaikka kello repikin jo myöhäisestä lähtöajasta johtuen jo melko myöhään, ajattelimme jatkaa perille asti- huvittipa nähdä tai ainakin kuulla rockfestivaalien meininkiä. Oli torstai ja Midnight Sun - festivaali oli juuri alkamassa Lakselvissa. Yhdentoista aikaan illalla kävimme katsastamassa meiningin festarialueella, ja sehän oli samankaltainen kuin Suomen vastaavissa: kauniita, nuoria, meikattuja ja humalaisia tyttöjä sekä muodikkaasti pukeutuneita poikia. Ihan mukava musiikki sieltä kyllä pauhasi. Leiriydyimme kaupungin toiselle puolelle korkean vuorenseinämän läheisyyteen, ja pitkälle yöhön kuulosti kaiun takia siltä, että vuoren sisällä oli menossa melko jytyt bailut. Taas mentiin rättiväsyneenä nukkumaan.